maanantai 11. tammikuuta 2010

Sydämeeni osuman sain, mutta ei niinkuin voisi kuvitella...

Olen kirjoitellut tästä ennenkin .....
Viitaten otsikkoon - eli surumielellä kirjoittelen. Poika, 14 vee, hän on hyvin herkkä ja tunnepitoinen lapsi (äitiinsä tullut) ja ottaa kaikki asiat jotenkin liian tarkasti. On motorisesti hieman kömpelö jne... Hänellähän on ollut tuota pientä koulukiusaamistakin koko kouluaikansa. Nyt murrosiän kourissa ajattelee kaikenlaisia ja murehtii omaa huonouttaan jne. Nyt joululoman jälkeen koulun alkaminen aiheutti ahdistusta ja miettimistä, mitä tämä jakso tuokaan tullessaan. On jo aivan fyysisiä tunteita....Sydämeni itkee hiljaisesti, yritän kyllä auttaa ja onneksi pystyy vielä juttelemaan niistä todella tummista tunteistaankin, josko tähän apua saisi joltain osaavammaltakin, toivotaan.

Miehet on yleensä luotu eri puusta, joten miehenikin suhtautuu asiaan realistisesti ja järkevästi, minä otan tunteella ja tuntuu jo itsellä, että on oikeita sydänoireitakin tämän myötä....Itsenihän pitää olla pojan nähden kuitenkin voimakas ja "etäinen" siinä mielessä, ettemme molemmat mene tunteiden vieminä ....
Ristitty on käsiä ja puhuttu muiden kanssa, se helpottaa hieman, mutta kukaanhan ei voi toisen murheita ottaa kantaakseen....

10 kommenttia:

Marika kirjoitti...

Voimia ja jaksamista!
Täältä tulee oikein VOIMAHALI!!!

Marjut kirjoitti...

Varmasti jokainen vanhempi voi huonosti silloin, kun lapsella on vaikeaa. Parhaiten voit auttaa kuuntelemalla. Ainakin M:n mielestä murrosiässä oli parasta, kun hän pystyi puhumaan minulle vaikeista asioista.

Marjo kirjoitti...

Oma kokemus on että niin kauan kun asiasta pystyy puhumaan on asiat hyvin.Olette ajatuksissa ja nyt iltarukouksissa. Suuri halaus molemmille teille, enkeleitä rinnalle.

kirsin kortit kirjoitti...

Voimia teille, vaikka eipä nämä sanat varmaan paljon lohduta..

Ritva kirjoitti...

Itse kommentoin:
tuossa Kirsi arveli, ettei lohdutus auta - mutta hyvät ihmiset, kummasti se vain mieltä liikuttaa, myötätunto - kiitos hyvät ihmiset :)

bissecat kirjoitti...

Koulupahoinpitelyn uhrina ja kanssa tyttäreni ja siskonpoikani kanssa samaa edelleen kipuillen.
Niinkauan on todella hyvin kun voitte puhua ja toisianne tukea.Minulla ei lapsena ollut sellaisia vanhempia jotka olisivat kuunnelleet.Pienen hetken lapsen käsi äidin kädessä on ,vaan sydämmessä äidin ikuisesti lapsi on.
Voimahaleja

Kahvinpapu kirjoitti...

Todella hienoa, että pystytte puhumaan, se auttaa varmasti molemmin puolin paljon enemmän kuin uskotkaan.
Tuohon koulukiusaamiseen pitäisi kyllä jotenkin tarttua joltain "suuremmalta taholta", koulun järjestää tarkempaa valvontaa tms, koska se voi pahimmassa tapauksessa jättää ihan ikuisen jäljen kiusattuun.
Voimia, voimia ja vielä kerran voimia koko teidän perheelle!

Leenamummi kirjoitti...

Harmittaa vietävästi, muistelen, että olitte koulun kanssa yhteistyössä aiemmin, toivottavasti olette sitä voineet jatkaa. Varsinainen valvonnan lisääminen tuskin auttaa, vaan asiaan olisi puututtava muuta tietä, esim. neuvottelemalla kiusaajien, heidän vanhempiensa ja opettajien kanssa yhteisessä palaverissa tai hakemalla apua esimerkiksi koulukuraattorilta tai -psykologilta, heillä ainakin luulisi ammattitaidon riittävän, itse tiedän, ettei aineenopettajan koulutuksenn ainakaan ennen kuulunut mitään näissä tilanteissa auttavaa, vaan käsittely on enemmänkin ihmisen omista taidoista kiinni.
Voimia teille sinne kotiin ja varsinkin kouluun!

leenuliini kirjoitti...

Surullista lukea ja vielä surullisempaa on kokea kiusaamista. Paljon voimahaleja koko perheelle.

Västäräkki kirjoitti...

Olet pojallesi pelastusrengas, on todella iso asia, että hän pystyy puhumaan sinulle ja näkee, että otat hänen asiansa todesta. Mutta kuten sanoitkin, nyt olisi aika hakea apua myös perheen ulkopuolelta. Ellei kuraattoria ole, ottakaa yhteyttä koulun terveydenhoitajaan. Poikasi tarvitsee nyt apua, ja myös sinä tukea, ettette sairastu ja uuvu pahan olon kanssa. Kiusaamiselle on saatava loppu, ja se on mahdollista, aivan varmasti.