Luin erään täällä olevan askartelijan blogista läheisensä poismenosta ja se laukaisi minussa taas jotain, syvää pohdintaa elämän hauraudesta, muistelin äitiäni, viime vuotta kaksi läheisen poismenoa jne jne....
Toisaalta ahdistuin, toisaalta oli hyvä miettiä näitä asioita vielä(kin) - aina voi olla jotain työstettävää omassa surussaankin. Tänään mennessäni kotona yhteisvalokuvan ohi (v.2004 otettu) - äitini oli niin seesteisen ja kauniin näköinen ja vielä siinä niin voimissaan - ihana ja lempeä äitini :) ....
Miehen isä ja miehen siskonmies esiintyy monessa kuvassa ja sekin tuntuu väliin surulliselta, väliin tulee mieleen muistoja.
Esim. edellinen vuosi, kun poikansa (mieheni) sitoi kravattia isälleen juhliin mennessämme. Se hetki pojan ja isän välillä oli jotenkin niin herkkä, sitten mieheni kehui isäänsä ja kehotti minuakin niin tekemään - tartuin häntä kädestä ja yks kaks hän alkoikin tanssimaan kanssani - oli jo pahasti dementoitunut, mutta sieltä se vain tuli muisto tästäkin ja hyvin menivät askeleet....herkkä hetki vaihtui hauskuudeksi....
4 kommenttia:
Niin, kyllä näitä on hyvä miettiä välillä. Minut pysäytti eilen se, kun poikani 4 vuotias, tuli eilen auton töytäisemäksi, kun auto peruutti päälle, onneksi oli suojelus mukana ja poika tömpsähti ojaan, puskuri osui vain pyörään, poika ja pyörä säästyi naarmuitta, se mies säikähti itsekin ihan kamalasti, loppu hyvin, kaikki hyvin, mutta jäi mietityttämään, itse näin kaiken, se tapahtui sekunnissa, tuntui tunnilta, en pystynyt muuta kuin huutamaan...
Tänä aamuna sain suruviestin, kun eräs perheen äiti pitkän sairauden uuvuttamana nukkui pois, kotiin jäi mies ja pienet lapset.
Pitäisi muista, että: päivä vain ja hetki kerrallansa....
On tosi hyvä miettiä näitä asioita! Meidän suvussa on nytten lähes joka kesä taikka joka toinen kesä ollut poissa menoja... Osa aika pahalla tavalla, mihin ei ikinä voi varautua, eihän kuolemaan voi varautua muutenkaan... mutta joskus se on vielä vaikeampaa..jos nyt edes verrata voi. (En kyllä meinaa ollenkaan sillain, ihan omasta kokemuksesta puhun, kirjoitan) On ihan hyvä pysähtyä aina silloin tälloin ja miettiä elämää, läheisiä, ystäviä ja ihan maailman menoa ja arvostaa sitä. Sillä se tahtoo aina unohtua aina silloin tällöin....Ihania on semmoiset hupaiset muistot!!!
Surua on niin monimuotoista, läheisen poismeno on ilman muuta pahinta:( Se on niin suurta surua, että tuntuu, että sydän pakahtuu pelkästä ajatuksesta.
Surua voi kuitenkin olla niin erilaisista asioista, sairauksia, muita menetyksiä jne.
Itsekkin olen tuota asiaa muutaman viikon sisällä nyt miettinyt ja tullut siihen tulokseen, että nyt NAUTITAAN siitä mitä nyt on, tänään tässä ja nyt. Huomisesta ei tiedä.
Voi miten ihanania muistoja sinulla on.Itsekkin huomaan kaipaavani Isän neuvoja ja apua vaikka kuolemasta tuli keväällä vuosi .Sitten samalla viikolla keväällä kuoli mieheni pikkuserkku.Joulu ilman häntä edessä ja monesta jutusta hänkin tulee mieleen.Muutamia vuosia ollut että läheisiä mennyt yllättäen nyt äitini kaksi vuotta sairastanut vakavasti ja tämä on meille valmistus aikaa.Lapsilla ei ole isänsä puolelta mummia eikä ukkia he kuolivat jo kun mieheni oli nuori.Olen muutaman vuoden elänyt niin etten siirrä enää sitkun oon..eläkkeellä .Enkä enää valita pienistä elää hetkessä.
Lähetä kommentti